Putkeen mennyt viikko... ainakin melkein

Kohta mennään uusille tuntemattomille poluille!

Tämä viikko on mennyt melkein putkeen.

Viime viikon lopulla kävimme Helsingissä pistämässä nimiämme kauppakirjoihin ja niinpä tässä sitten kirjoitteleekin kahden ravintolan omistaja! Oikein ketjuksi asti meinaa heittää Bistromme annit. Toki vielä eivät Stadilaiset pääse herkkujamme maistelemaan, sillä paikassa on vuokralaiset, joiden on luvattu jäädä paikoilleen vielä vuoden loppuun. Sen jälkeen astumme me kuvioon mukaan ja sulaudumme sujuvasti Helsinkiläiseen gourmet-maailmaan. No niinköhän lienee...

Olimme vähän pelänneet, että myyjä vetäisi jollakin tavalla välistä jotakin, mutta kaikki sujui kuin tanssi, ilman ongelmia. Raha ja paperit vaihtoivat omistajaa lain säätämien kaavojen mukaisesti, eikä kenelläkään jäänyt mitään hampaankoloon. Kaiken kukkuraksi pääsimme vielä tyttöni kanssa maistelemaan Linnanmäen herkkuja ja pyörittämään päämme kuralle ja vatsan pyörälle. Vai miten se oli.

Heti seuraavana päivänä oli Itäsuomalaisenpikkukaupunkimme Kansalaisopiston ilmottautumispäivä ja miehän sitten pääsin ihan sinne minne pitikin: pikakurssille verestämään muistoja Tai Ji:n liikkeistä ja vieläpä tutun vetäjän ohjeilla. Sen lisäksi rouva innostui ilmoittautumaan opiskelemaan lyhytkurssin verran Japania! Jes... tamperetta ei ollut tarjolla, joten Sisäinen Tamperelaiseni jäi nuolemaan näppejään Sisäisen Japanilaiseni hihkuessa epäjapanilaiseen tapaan innosta. Ehkä tämän kurssin jälkeen pystyn taas pitkästä aikaa kirjoittamaan nimeni kata- ja hiraganalla, kuten vielä jokunen vuosi sitten onnistui ilman hikeä. Ja nimihän ei sitten ole Saru... kaikista epäilyistä ja tunnusmerkeistä huolimatta ;o) (Heh-heh---sisäpiirin vitsiä muka pukkaa)

Ainoa ei-niin-putkeen mennyt asia viikolla oli Työntekijäni tempaus k*sta silmääni kalkkiviivoilla! Kyseisen henkilön kanssa on ollut jonkinmoista selkäkarvojen ylösnousua jo koko kesän ajan ja juuri nyt, kun kesän tärkein päivämme koitti, kaikista lupauksistaan huolimatta hän päätti tehdä meille oharit ja ilmoittautui sairaaksi. Niinpä Kuppilamme jouduttiin sulkemaan kahtena päivänä aikaisemmin kuin olisi ollut tarkoitus, koska näin hätätilanteessa minulla ei ollut tilaisuutta järjestää hätäaputyöntekijää, kun ExPalkollinenkin oli muissa touhuissa ja tohinoissa. Samalla jouduin lastaamaan melkoisen taakan TulevanEsimiehen harteille, kun hän joutui selviytymään yksin kahden hengen töistä suuren osan päivästä. Onneksi Pystytukka kävi apuna. Kiitos kaunis!

No joo... sairaus on sairaus, mutta tässä tapauksessa sairaus on sellainen, josta kukaan lääkäri ei kirjoita sairauslomaa ja luvallista poissaoloa. Vielä maanantaina Työntekijä kehtasi yksikantaan ilmoittaa, että on menossa muihin touhuihin- vaikka piti olla vielä viimeistä päivää meillä. Ei kysynyt lupaa, vaan kertoi olevansa yksinkertaisesti poissa. Tässä vaiheessa minulla kasvoi sarvet päähän ja tällä kerralla tyyppi ei pääsekään poissaolostaan korvauksetta. Määräaikaisessa työsopimuksessahan paikalla pitää olla viimeiseen sovittuun halavatun sekunttiin asti vaikka hampaat irvessä ja vaikka ei oikeasti huvittaisikaan. Onneksi myös työnantajalla on oikeutensa ja tällä kerralla laki asettuukin meidän puolellemme. Ei aina työnantaja ole se riistokapitalisti joka imee työntekijöidensä verta, myös työntekijä osaa olla kettumainen.

Ehkä olisin voinut katsoa tilannetta sormieni läpi, jos minulta olisi kauniisti pyydetty poissaoloon lupaa. Tai edes kerrottu asian todellinen laita eikä valehdeltu härskisti päin naamaa. Tai jos kyseessä olisi edes ollut kesän ensimmäinen kerta. Työntekijää ilmeisesti nyt kuitenkin edes vähän hävettää ja omaatuntoakin taitaa kolkuttaa, sillä ei suostu hakemaan papereitaan ja jäljellejääneitä vaatteitaan vaan pyytää lähettämään ne postitse ja vaatteet heittämään roskiin.

On se kurjaa, jos aikuinen ihminen elää elämäänsä näin. Varsinkin kun tämä ei ollut hänen ensimmäinen kertansa uransa aikana.

Ja todennäköisesti ei myöskään viimeinen.