Hikeä, hikeä ja hikeä

Samuraiden jäljillä keväällä 2010

Viikon hikoilut:

Kendoleiri Hämeenlinnassa 10.-12.6. 10,5 tuntia miekan heilutusta ja hikeä

Viikon pyöräilyt 130 km

Zumba, 2x punttisali, Afro Power Dance

PäivänYogi: "Work but don't forget to live" (yllättävän osuvasti tälle viikolle, jolla työ on taas haitannut harrastustoimintaa)

Kendo eli miekan tie on kiinnostanut minua jo nuoruudestani lähtien - syynä lienee muutama Akira Kurosawan Samurai-elokuva. Nuoruuden kotikaupungissani Kendoa ei tuolloin 1990-luvun alkupuolella pystynyt kuitenkaan harrastamaan (vaikka jopa mietin viikoittaista Helsingin matkaa treenaamaan edes kerran viikossa) ja "joudun" tyydyttämään taistelukaipuuni Taidon parissa. Taido vei ensin pikkusormen, sitten koko käden ja elin elämääni suurinpiirtein vain Taidoa varten. Ajatus Kendosta jäi kuitenkin kytemään.

Afrikkalaisen aikafilosofian mukaan jokaiselle tarjotaan toinen tilaisuus. Aika on kuin ympyrä, sillä ei ole alkua eikä loppua, vaan se jatkuu loputtomiin. Jos jokin asia jää tekemättä: ei huolta, jossakin vaiheessa palataan samaan pisteeseen, jolloin tilanteen pystyy korjaamaan. Oma aikasyklini näyttää olevan vähän päälle 20 vuotta, sillä pääkaupunkiin muutettuani kierrettyäni mualimoo ensin muutaman erinäisen vuoden, sain vihdoin ja viimein tilaisuuden kokeilla mystistä unelmieni lajia. 

Ensimmäinen yritykseni viime syksynä jäi kuitenkin vain yritykseksi, sillä työt häiritsivät harrastustoimintaa ja jäin peruskurssilla liian paljon muista jälkeen. Dojon kynnys tuli vähitellen liian korkeaksi. Keväällä kuitenkin otin tehtäväkseni  järjestää itselleni aikaa tehdä myös sitä, mitä haluan. Niinpä sitten sainkin peruskurssini suoritettua ja ovet kaikkeen mielenkiintoiseen ovat auki. Rajana on vain oma ahkeruus ja kamppailutahto, sillä ilman miekan heilutusta ei taitokaan kasva. 

Hämeenlinnan leirillä shinaita pääsikin sitten heiluttamaan pidemmän kaavan kautta ja ainakin minulle jäi mielikuva, että muutamia virheitä tekniikoissa leirin aikana pystyin korjaamaan parempaan suuntaan. Sääkin oli kunnon hikoilulle suotuisa: 30 astetta plussan puolella koko viikonlopun. Oliko siis kumma, että hikeä valutettiin salien lattialle litrakaupalla ja useita rakkoja sekä käsissä että jaloissa paikkailtiin taukojen aikana. Onneksi itse säästyin hiertymiltä ja rakoilta, vaikka maanantaina kyllä tuntui reisissä ja käsilihaksissa, että jotakin oli rakottomuudesta huolimatta tullut tehtyä.

Mutta mitäpä samurai olisi tehnyt? Jatkanut tietysti loppuun asti niin kauan kuin viimeinen soturi vielä seisoo.

Kunnon vermeet on Kendon perusta (ai-jaa...) ja hakama (eli housut) pakataan treenien jälkeen (ai-jaaaaa...): Miten taitellaan hakama (japanilainen tekniikka)

Tampopo - Ja sitten syödään

Tämän juomisesta saattaa tulla päänsärky...

Päivän Yogi: "Only share your stranghts, not your weaknesses"

Toki päätä saattaa särkeä jostakin muustakin syystä. Esimerkiksi siksi, kun lämpötila vaihtelee liian nopeasti ja ukkosta on ilmassa lämpimän ja kylmän ilmavirtauksen kohdatessa. Kesän ensimmäinen, jo yli viikon verran suunniteltu koko perheen grillauspäivä meni ihan pöntöilleen, kun mahtimigreeni iski juuri sopivasti eilen illalla ja jo totuttuun tapaan jatkuu toiselle päivälle särkylääkkeestä huolimatta. Olisin niin onnellinen, kun jonakin päivänä migreenilleni löytyisi hoitokeino, joka ei olisi kemiallinen ja joka todella auttais, eikä pelkästään taittaisi säryn pahinta kärkeä pois. Kaikeksi onneksi kohtausten määrä on viime aikoina vähentynyt, mutta yhä vieläkin iskiessään kohtaus aiheuttaa tunteen, että tämä tauti on kuolemaksi. Vielä ei särky ole niin tuhoisaksi äitynyt, mutta kyllä se vie maun koko elämältä. Tuohon itseaiheutettuun särkyyn verrattuna tauti on pahempi: ei voi tietää, miten pitkään se tällä kertaa kestää, päivän vai kolme. Kunnon krapulasta kun selviää omakohtaisen kokemukseni mukaan jo krapulapäivän iltaan mennessä kunnon rasva-hiilihydraattimätön ja sohvan nurkasta tuijotetun elokuvan avulla. Tai sängynpohjalla voivottelemalla.

Yksi ensimmäisistä näkemistäni japanilaisista elokuvista oli Tampopo - ja nyt syödään joskus 1980-luvun lopulla. Viimeistään tämä elokuva koukutti minut japanilaisuuteen sympaattisuudellaan ja erilaisuudellaan sekä ramen-nuudeleillaan. Tästä alkaen ramenit kuuluivat vakituiseen ruokavaliooni muiden haikaillessa jo tuolloin sushien perään ja japanilaisuus eksoottisuudellaan ruokki vilkasta mielikuvitustani. Budolajit ja buddhalaisuus alkoivat kiinnostaa ja innostuin kokeilemaan kasvissyöntiä ja makrobioottista ruokaa jo tuossa vaiheessa, kun ne eivät olleet top-trendejä niin kuin nykyisin.

Välillä ennätin koko rainan jo unohtaakin, mutta viime aikoina se on putkahdellut yhä uudelleen mieleeni ja olen yrittänyt  metsästää sitä dvd:nä vuokraamoista ja myynnistä - onnistumatta. Nyt vihdoin ja viimein sain otteen: ensimmäistä kertaa elämässäni tilasin jotain ulkomaan eläviltä Amazonin kautta ja toivon mukaan kaikki sujuu kuin rasvattu.

Itse asiassa samalla tilasin myös toisen japanilaisten elokuvien suosikeistani, eli alkuperäisen version Richard Geren ja Jennifer Lopezin raiskaamasta Shall we Dancu - pätkästä. Japanilaisen version näin ensimmäisellä Japanin seikkailullani vuonna 1996 ja toiseen kertaan yllättävästi Etelä Afrikassa 1998. Elokuva tuo siis valtavasti muistoja mieleen, kaukokaipuuta ja muistojen kultaamia ajatuksia elämästä, missä palkka, verot ja muut velvoitteet tuntuvat kaukaisilta kuin tähdet taivaalla

Mahtaisiko seuraavana hankintalistalla olla Akira Kurosawan Ran? Hmm. Ehkä.

Uusi päivä - The new dawn (in the land of a raising sun)

Keväällä 2010 ujo Fuji-san ei suostunut näyttäytymään pilvien takaa. Tämä on yksi vaelluksen lähtöpisteistä

Päivän Yogi: "Even a journey of a thousand miles starts with the first step"
Päivän liikunnat: kävelyä asioilla ympäri kaupunkia kantaen erilaisia taakkoja

Päivän Yogi-mietelause sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tuumasta toimeen: antamaan tekohengitystä jo melkein kuolleelle blogilleni, joka on virunut henkihieverissä yli vuoden odottaen inspiraatiota ja syytä jatkaa kirjoittamista. Paljon on vettä Reinissä virrannut -vai pitäisikö sanoa Kanagawassa - sen jälkeen, kun laitoin pisteen vanhalle "Laukussa leipää ja piimää vaan"-viritelmälleni. Piimä happani ja leipä kuivui, kun ei ollut enää mitään sanottavaa maailmalle.

No en tiedä, onko sanottavaa nyt enemmän, mutta julkinen lupaus jostakin saa tavoittelemaan päämääräänsä tarmokkaammin. Jo nuoruudestani asti olen ollut kiinnostunut Japanista ja japanilaisesta kulttuurista niinkin paljon, että sanon sisälläni asuvan pienen japanilaisen. Tämä sisäinen japanilaiseni sanelee välillä tekemisiäni turhankin voimakkaasti. Samalla intensiviteetillä olen ollut hikoilemassa jos jonkinlaisilla urheilusaleilla, välillä tarmokkaammin ja välillä rennommin kokeillen erilaisia lajeja ja jääden aina koukkuun. Kun nämä kaksi asiaa yhdistyvät, voiko tuloksena olla mitään muuta kuin kiipeäminen Fuji-vuorelle, taistelu itseäni vastaan, omien rajojeni löytäminen ja erään haaveni toteuttaminen.

Alunperin suunnitelmani oli kiivetä Fujille jo tänä vuonna, mutta kohtalo ei ollut kanssani samaa mieltä. Maaliskuun maanjäristys, tsunami ja ydinvoimalaonnettomuus olisivat laittaneet suunnitelmani uuteen valoon, ellei yritykseni tilanne olisi lykännyt suunnitelmaa jo muutenkin. Nousukiidossa olevaa raflaa kun ei tänä vuonna vielä pysty laittamaan telakalle pidemmäksi aikaa.

Fujille kiipeäminen toimii samalla myös symbolisena tavoitteena koko elämääni ja sen edesottamuksia varten: "It's a uphill climb, but the view will be great!"